Kotiuduin tällä viikolla lomareissulta Kuubasta. Vaikka loma oli rentouttava ja sopivalla tavalla nollaava, niin työyhteisökehittäjä ei näemmä pääse pilkuistaan lomallakaan. Huomasin nimittäin eri paikoissa kiinnittäväni huomiota paikallisiin työpaikkoihin ja siihen, miten ihmiset tekevät niissä työtään. Hotelleissa, ravintoloissa, kahviloissa, museoissa, kaupoissa jne. tarkkailin työntekijöiden toimintaa, asiakaspalveluasennetta ja keskinäistä vuorovaikutustaan. Mielenkiintoista ja opettavaista.

Valtaosa näkemistäni asioista ja tilanteista oli sellaisia, joita en tuliaisiksi Suomeen toisi. Jos työtehtävänä oli käsitellä jotain lippua tai lappua, silloin käsiteltiin vain ja ainoastaan sitä lippua. Esim. hotellissa myöhempi check out piti hoitaa kahden eri ihmisen kanssa ja jonottaa näihin palvelupisteisiin kolme kertaa. Yksi henkilö antoi lappusen, jolla menit seuraavan henkilön luo, joka antoi koodin, jolla avaimet koodattiin myöhemmäksi. Ja sitten taas jonotettiin edellisen henkilön luo maksamaan myöhempi lähtö hotellista. Tai kun hotellissa oli useampi baari eikä ensimmäisessä paikassa ollut toivomaani mehua, mutta tiesin sitä olevan 50 metrin päässä naapuritiskillä, niin tarjoilija myi eioota. Hän ei siis sanonut, että ”järjestyy” ja hakenut sitä mehua naapuritiskiltä tai ei edes ohjannut asiakasta sille toiselle tiskille. Tai paikallisessa moottoripyörävuokraamossa istui toimihenkilö päivästä toiseen eikä voinut vuokrata pyöriä, koska jo pari viikkoa sitten oli loppunut joku kaavake, jolla vuokraussopimus tuli tehdä.

Näytti ja kuulosti toisin sanoen siltä, että kaikenlainen työn ja työprosessien kehittäminen sekä ”palvelumuotoilu” oli täysin vierasta. Tai sitten se kuuluu jollekin henkilölle, joka ei ole välittömästi asiakasrajapinnassa. Eli ainakaan kovin osallistavaa ja työntekijälähtöistä tai sisäistä yrittäjyyttä ruokkivaa tuo kehitystyö ei näyttänyt olevan.

Mutta sitten oli jotain, jollaista en ole nähnyt muualla ja josta toivoisin edes ripauksen tänne meille. Ihmiset töissä todella reagoivat toisiinsa! Kun työvuoro esim. hotellissa vaihtui respan tiskillä tai ravintolassa, työntekijät halasivat toisiaan ja vaihtoivat muutaman ystävällisen sanan keskenään. Kun aamupalalla munakkaan paistovuorossa ollut nuori mieskokki vapautui toisiin töihin vanhemman naiskokin tullessa paistopisteelle, mojautti työkaveri hänelle suukon poskelle. Kun kaksi museossa oppaina ollutta työntekijää kohtasivat toisensa museon käytävällä, he halasivat ja kävelivät tovin kädet toistensa harteilla ja juttelivat. Ja tätä tapahtui koko ajan. Näkemäni paikat tuskin olivat mitään Great Place to Work- työyhteisöjä, vaan ihan tavallisia työpaikkoja. Miten ihana sitä oli seurata! Miten tuli itsellekin hyvä mieli, kun näki ihmisten kohtaamisen ilon!

Ja jottei tulisi väärinkäsitystä, näissä tilanteissa ei missään nimessä näyttänyt olevan mitään sopimatonta ahdistelua tai epäasiallista käytöstä. Toki on kunnioitettava jokaisen omaa tahtoa ja yksityisyyttä. Sekin on ymmärrettävää, että meillä jokaisella on omat rajamme sille, miten lähelle toinen ihminen voi tulla.

Mitä me täällä koto-Suomessa saisimmekaan aikaan, jos meidän taitomme kehittää työtä ja työprosesseja osallistaen ja palvelumuotoillen yhdistettäisiin kuubalaiseen yhteisöllisyyteen ja kohtaamisen iloon! Halataan kun tavataan!

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.